keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Dragon Age 2

Menen asiaan aivan pian, mutta sitä ennen lyhyesti viime vuoden tauosta. Mietin pitkään, miten tämän blogin kanssa käy. Vuosi 2016 oli tarkoituksella ilman päivityksiä, paitsi tietysti postaus "Luetut kirjat 2016", jota täyttelin pitkin vuotta sekä itseäni että teitä lukijoita varten. Ajattelin, että ehkä bloggaaminen on omalta osaltani nyt tässä, koska blogin kirjoittaminen alkoi jossain vaiheessa tuntua enemmän velvollisuudelta kuin mielekkäältä ajatusten jakamiselta. Ja sattumoisin kaikki vähänkin velvollisuutta ja "pakkoa" muistuttava alkaa pian tuntua minusta vastenmieliseltä. Niin kävi lopulta myös blogin pitämisen kanssa. Lisäksi kaikki ylimääräiset "velvollisuudet" piti muutenkin heittää hevonkuuseen, kun työn alla oli kaikki loput teoriaopinnot, neljä harjoittelua, kesätyöt ja opinnäytetyön kanssa painiskelu. Nyt niistä on päästy ja olen päättänyt palata tänne silläkin uhalla, että kyllästyn ja jätän homman alkuunsa.

Sitten asiaan. Tässä vaiheessa suosittelen sulkemaan blogini ja siirtymään vaikka kissavideoiden pariin, jollei aihe kiinnosta. Postaus on pitkä kuin nälkävuosi ja juonipaljastuksilta tuskin voi välttyä, mutta yritän pysyä kaukana suurimmista juonenkäänteistä.


Olen päässyt laskeutumaan Dragon Age -helvetiksikin kutsuttuun maailmaan, johon sain kutsun jo reilut puoli vuotta sitten, kun eräs ystäväni antoi minulle syntymäpäivälahjaksi Dragon Age 2 -pelin. Tunnetusti olen hidas aloittamaan mitään ja tämänkin kanssa kesti hiukan odotettua kauemmin, mutta nyt reilun 50 pelitunnin jälkeen olen suoriutunut tehtävästä ja minusta on tullut Kirkwallin Champion.

Noin kuusi vuotta pelin julkaisun jälkeen tuntuu jokseenkin tarpeettomalta käydä läpi perusteita, mutta itse vasta DA -sarjaan tutustuneena aion nyt käsitellä peliä kuin se olisi uusinta uutta ja käydä läpi juonen kaikessa yksinkertaisuudessaan. DA2 alkaa, kun tarinan protagonisti, Hawke, pakenee perheensä kanssa Dragon Age: Origins:in (edeltävä peli, jonka kanssa aloitan toivottavasti lähiviikkoina) jälkimaininkeja ja päätyy hakemaan turvaa Kirkwallista. Kirkwallissa, tuossa poliittisen kaaoksen kuohuvassa noidankattilassa, selviäminen ei kuitenkaan ole aivan ongelmatonta ja yrittäessään auttaa sekä itseään että hiljalleen kasvavaa ystävien ja seuraajien joukkiota, Hawke päättyy vuosien aikana hämmentämään keitosta ja vaikuttamaan tahtomattaan tapahtumien kulkuun ja koko maan kohtaloon.

Ilman juonen tarkempaa erittelyä tiivistelmästä on vaikea saada tuon paremman kuuloista. Kuitenkin DA2:n juoni on ehdottomasti pelin vahvuuksia. Pidin siitä, miten juoni etenee ja isot tapahtumat lähtevät vyörymään hiljalleen pienien sattumien ja päätösten myötä. Tapahtumille annetaan myös aikaa, sillä pelin aikana ehtii kulua noin seitsemän vuotta (pelattaessa ajankulua ei tosin huomaa, kiitos aikahyppyjen) ja tilanteella on aikaa kärjistyä sen ansaitsemiin mittasuhteisiin.

Juonen etenevä poliittinen vastakkainasettelu maagien ja templareiden välillä, sekä Qunarien vuosi vuodelta uhkaavammaksi koettu läsnäolo kaupungissa ovat jo sinällään mielenkiintoista seurattavaa, mutta peli tarjoaa enemmän. Hawke ehtii kerätä ympärilleen varsin sekalaisen lössin porukkaa, jotka syystä jos toisesta ovat valmiita seuraamaan häntä, kunhan Hawke vain ensin auttaa ratkaisemaan seuraajaa X vaivaavan pikku ongelman. Nämä "pikku ongelmat", eli seuraajien omat juonikuviot, antavat peliin lisää syvyyttä ja eikä kaikkia niitä edes voi jättää pelaamatta mikäli haluaa tapahtumien joskus etenevän.

Hahmot ovat pelin toinen suuri vahvuus. Juoni on monipuolinen ja niin ovat sen pääesiintyjätkin. Hawke on oma lukunsa ja siitä vähän myöhemmin, mutta ensin seuraajista. Itse pelasin pelin läpi maagilla, joten sisaruksista sain riippakivekseni Carverin. Carver on Hawken pikkuveli, joka pelin valinnoista riippuen joko säilyy tai ei säily mukana tulevan Champpionin iloisessa joukkiossa. Carverin kyky iloita Hawken saavutuksista on tosin kyseenalainen, koska velipoika on vain ikuisesti kateellinen ja katkera osastaan siskonsa varjossa.

Toinen pelin alussa mukaan lyöttäytyvistä seuralaisista on Aveline, soturinainen, jonka Hawke tapaa jo ennen Kirkwalliin pääsyä. Ystävyys alkoi kuivasti ja väkinäisesti, mutta opin pitämään Avelinesta loppua kohti. Ja todistettavasti myös Aveline oppi myös pitämään Hawkesta huolimatta tämän aiheuttamista ei-toivotuista lieveilmiöistä.

Väittäisin, että pelin seuraajista merkittävin on Varric. Varric on kääpiö, jota ilman Hawke ei koskaan olisi päässyt elämässään eteenpäin. Lisäksi Varric on pelin kertoja. Koko homma alkaa, kun Varric pakotetaan kertomaan Kirkwallin Champpionin tarina sellaisena, kuin se todella tapahtui. Itse pidän Varricista siinä missä ilmeisesti kuka tahansa pelin pelannut. Kääpiö vastaa hyvin sarkasmiin ja on muutenkin viihdyttävää seuraa. Lisäksi Varric on lähes pakko pitää jatkuvasti mukana, jos aikoo saada arkkuja auki tai ansat purettua (olettaen, että pelaaja itse ei kykene avaamaan arkkujaan ja kykenee ohittamaan ansat satuttamatta itseään).

Merril on pelin alkupuolella mukaan lyöttäytyvä haltia, jonka hänen oma klaaninsa suorastaan tyrkkää Hawken vaivoiksi. Itselleni Merril jäi hieman etäiseksi muihin verrattuna (paitsi Carveriin, koska armas veli jätti minut varsin varhaisessa vaiheessa), mutta pidän hänestä silti. Merril on jokseenkin naivin oloinen ja herttainen, mutta tarinan edetessä paljastuu kyllä, miksi Merrilin oma väki ei suvainnut saati arvostanut hänen läsnäoloaan. Merril on yksi pelin romanssivaihtoehdoista.

Toinen (tai kolmas, koska itsekin olin maagi) maagi, joka lyöttäytyy mukaan alati kasvavaan perheeseen, on Anders. Anders on juonen kannalta lähes yhtä olennainen kuin Varric. Mies piileskelee Darktownissa ja on pyhittänyt aikansa Kirkwallin köyhempien asukkaiden terveydenhuollolle samalla, kun ajaa raivoisasti maagien oikeuksia. En tiedä, mitä olisin tehnyt ilman Anderssia. Fandomissa Anders jakaa mielipiteitä rajusti. Toiset vihaavat ja olisivat valmiita puukottamaan moista luopiota selkään hetkeäkään epäröimättä, toiset taas rakastavat häntä vilpittömästi. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään jopa siinä määrin, että etenin romanssissa kunnes ainoa vaihtoehto oli mennä sänkyyn tai erota. Näin jälkikäteen saatan hieman katua elämänvalintojani.

Kolmas pelin tarjoama romanssivaihtoehto on Fenris. Fenris on entinen orja ja surullista kyllä, joutunut kärsimään maagien vuoksi enemmän kuin tarpeeksi. Ei liene ihme, että kyseinen haltia vihaa kaikkea maageihin ja taikuuteen liittyvää eikä vaivaudu peittelemään inhoaan pelin aikana. Itse pidän Fenriksestä siitäkin huolimatta, että melkeinpä kaikki päätökseni ja periaatteeni sotivat hänen näkemyksiään vastaan ja sain siitä palkakseni vihaa ja vastustusta. (Pelistä löytyvä lausahdus: "Fenris has agreed to disagree" kuvaa hahmoa tässä tilanteessa täydellisesti) Kuitenkin valitsin nimenomaan tämän romanssivaihtoehdon, enkä kadu vaikka helpommallakin olisi voinut päästä.

Viimeisenä (kyllä, nämä loppuvat viimein) sana Isabelasta. Isabela on jälleen yksi juonen kannalta oleellisista seuraajista. Kaikki seuraajat täydentävät tarinaa, mutta osalla on roolinsa myös isoissa kuvioissa. Isabela on merirosvokapteeni, joka on niinikään jäänyt laivattomaksi ja ilman miehistöä. Isabelasta opin pitämään oikeastaan samantien. Varricin ohella hänkin vastailee hyvin sarkastisiin kommentteihin ja oman Hawkeni kanssa päätyi nopeasti lämpimiin väleihin (Isabela on pelin neljäs romanssivaihtoehto). Sääli, että yhteistyö ei osaltani mennyt aivan suunnitelmien mukaan...

Hyvä juoni ja hahmot. Dialogit ovat kelvollisia, hyvin usein myös hauskoja. Pelin huumori on todella iskevää, sitä on paljon ja ainakin seuraajien välisissä pikku keskusteluissa on otettu kaikki irti K-18 ikärajasta. Jos DA2 olisi kirja, siinä olisi karkeasti sanottuna kaikki ainekset kunnon tarinaan. Kuitenkin peleissä on hieman muutakin ja visuaalista pelikokemusta on vaikea kutsua nautittavaksi. Vuoden 2011 peliksi DA2 on mielestäni jokseenkin kömpelö, nopeasti sutaistun näköinen viritelmä, jonka graafisen suunnittelun kanssa ei todellakaan ole nähty samaa vaivaa kuin tarinan suunnittelussa. Vaikea sanoa, missä vika piilee, kun BioWaren toinen suosittu pelisarja, Mass Effect, ei ole lainkaan yhtä kiirehdityn näköinen. Mass Effect 2 ilmestyi jo 2010 ja näyttää minusta huomattavasti paremmalta kuin DA2, pelattavuudesta puhumattakaan...

DA2:n sudenkuopat ovat monet. Minulla ei ole mitään vanhaa kunnon putkijuoksua vastaan, mutta kun kaikki luolat ja kartanot paikasta riippumatta ovat sisältä täysin identtisiä... No, ainakaan paikkoihin ei voi eksyä. Satunnaisilla NPC:illä on käytössä noin kolme ääntä, joten olitpa missä tahansa, kuulet saman äänen puhuvan joka toisessa kulmassa. Pelattavuudelta peli on kohtuullinen, kunhan vain et yritä liikaa tappeluiden voittamiseksi. Bugeja oli yllättävän vähän, mutta ne olivat sitäkin turhauttavampia. Itse koin ikäviä takapakkeja, kun automaattinen tallennus ei ollutkaan tehnyt työtään ja peli heitti kuoleman jälkeen kauas itse tehdyn tallennuksen alkuun. Jokseenkin huvittava virhe omassa pelissäni oli myös Varricin sekaannus kertomuksen lopussa, jossa olisi kuulunut puhua Fenriksestä mutta puhuttiinkin Isabelasta, joka ei koskaan jättänyt Hawkea (vaikka nimenomaan Isabela jätti Hawken lopullisesti omassa pelissäni).

Olen kirjoittanut jo enemmän kuin laki sallii, eikä tarinaa ole enää hirveästi jäljellä. Huolimatta usein jopa karseasta toteutuksesta, hyvä tarina ja pelin pituuteen nähden varsin kiinnostavista hahmot tekivät DA2:sta lopulta hyvin viihdyttävän. Jossain vaiheessa pohdin, kuinka kukaan jaksaa vaivautua takomaan tätä samaa itseään toistavaa kakkosluokan mättöä useamman kerran läpi, mutta ehkä nyt ymmärrän paremmin. Uudelleenpeluuarvoa on pyritty lisäämään antamalla pelaajalle useita eri vaihtoehtokokonaisuuksia, joista koota oma pelikokemuksensa. Käsittääkseni osaan juonen pääkäänteistä ei voi millään valinnoilla paljoa vaikuttaa, mutta moneen muuhun asiaan kyllä. Hawken luokaksi voi valita maagin, roguen tai warriorin. Näistä ainakin maagilla on jonkin verran juonellista merkitystä, joka tulee esiin keskusteluissa. Pelin eteneminen tapahtuu eri keskusteluvaihtoehtojen kautta. Vaihtoehdot määrittävät samalla Hawken persoonaa. Ystävällinen ja diplomaattinen, sarkastinen tai agressiivinen ja röyhkeä vastaus antavat pelaajalle mahdollisuuden paitsi edistää peliä haluttuun suuntaan, myös edistää ystävyys tai kilpailusuhdetta hahmon seuraajiin. Seuraajat, riippuen Hawken käytöksestä, vastaavat eri tavoin ollessaan ystävällisissä väleissä tai huonommissa (rivalry) väleissä. Kuten jo sanottua, romanssivaihtoehtoja on neljä ja jokaisen voi suorittaa kahdella tapaa. (Mielestäni rivalry-romanssi tai rivalmance on käytännössä surkuhupaisa ja kamalinta ihmissuhdekakkaa ikinä, koska esimerkiksi Fenriksen kohdalla kaikki päätökseni saivat vain aikaan tyytymättömän tai vihaisen reaktion, jonka tarvitsin romanssin etenemistä varten. The more you hate me, the more you'll love me.)
Lisäksi Hawke voi valita puolen maagien ja templareiden kädenväännössä ja asettua tukemaan jompaa kumpaa osapuolta, tai olla valitsematta puolta ollenkaan.

Vida Hawke

lauantai 31. joulukuuta 2016

Luetut kirjat 2016

Vuoden ainoa ja tärkein blogipostaus. Luetut kirjat.
  1. The Yellow-Wallpaper - Charlotte Perkins Gilman 4/5
  2. Norwegian Wood - Haruki Murakami 4½/5
  3. Erämaan kutsu - Jack London 4/5
  4. Otranton linna - Horace Walpole 4/5
  5. Teen kuiskaus - TaoLin 4/5
  6. Sodankäynnin taito - Sun Tzu 4½/5
  7. Virus - Matti Jalasvuori 4½/5
  8. Autarkin linnoitus (Uuden auringon kirja, 4#) - Gene Wolfe 3/5
  9. Hyväksyntä (Eteläraja-trilogia, 3#) - Jeff VanderMeer 3½/5
  10. Stressikirja: Mistä virtaa? - Marja-Liisa Manka 4/5
  11. Siipirikko mies - Amin Maalouf 3/5
  12. The Story of Kullervo - J.R.R. Tolkien 3½/5
  13. Tuli on kaikki tulet- Julio Cortazar 4½/5
  14. Teen ystävän kirja - Pirkko Arstila 4½/5
  15. Veren yhdistämät (Ihmissusi-trilogia, 3#) - Glen Duncan 4½/5
  16. Hoitajan arkipäivä - Marja-Liisa Vilhunen 3/5
  17. Kaksi kelloa - Ilkka Vartiovaara 3/5
  18. Hengähdyshetkiä - Mia Jokiniva 3½/5
  19. Taikavuori - Thomas Mann 3½/5
  20. Kafka rannalla - Haruki Murakami 4½/5
  21. The Fault in Our Stars - John Green 4½/5
  22. Geisha of Gion - Mineko Iwasaki 4½/5
  23. Isä, et koskaan palannut - Marceline Loridan-Ivens 4½/5
  24. Antiikin lääketieteen perintö - (toim.) Andreo Larsen 4/5
  25. Pienen rasian jumala - Anne Leinonen 3½/5
  26. Arsenin neljä elämää - Jevgeni Vodolazkin 3/5
  27. Tulisielu - Sonja Kinnunen 4/5
  28. Huonosti käyttäytyvät naiset - Linda Rodriquez McRobbie 4½/5
  29. Järven neito (The Witcher - Noituri, 7#) - Andrzej Sapkowski 4/5
  30. Etiikka hoitotyössä - Helena Leino-Kilpi & Maritta Välimäki 3½/5
  31. Riimut - Heikki Oja 4/5
  32. Veden vihat - Paula Havaste 3/5
  33. Shaman's Crossing - Robin Hobb 4/5
  34. Itämeren merirosvot - Juha Ruusuvuori 3½/5
  35. Mielen voima - Harri & Ilkka Virolainen 4½/5
  36. Odininlapsi - Siri Pettersen 4/5
  37. Mätä - Siri Pettersen 4/5
  38. Hyperbole and a Half: Unfortunate Situations, Flawed Coping Mechanisms, Mayhem, and Other Things That Happened - Allie Brosh 5/5
  39. The Old Man and the Sea - Ernest Hemingway 3½/4
  40. Mahti - Siri Pettersen 4½/5
  41. Jäälohikäärme - G.R.R. Martin 4/5
  42. Virukset: näkymättömät viholliset - Matti Vuento 3½/5
  43. Forest Mage - Robin Hobb 4/5
  44. Kirjoittamisesta - Stephen King 4/5
  45. Best Served Cold - Joe Abercrombie 4/5

torstai 31. joulukuuta 2015

Luetut kirjat 2015

Taas on se aika vuodesta. Lopun aika. Luettujen kirjojen aika.

5/5 = Pidin tästä kirjasta hyvin paljon. Uskon lukevani kyseisen kirjan vielä uudelleenkin sen suuremmitta pettymyksittä. Ei valittamista.
4/5= Pidin tästä kirjasta paljon. Joitain pieniä silmiinpistävyyksiä, mutta ei isoja kömmähdyksiä eikä juoniaukkoja. Voisin lukea uudelleenkin.
3/5 = Pidin tästä kirjasta. Yleisestiottaen keskiverto tarina. Osin viihdyttävä, osin vähän vähemmän.
2/5 = Pidin tästä kirjasta vähän. Raskasta ja puuduttavaa. Joitain ajatuksen arvoisia lausahduksia. Ei tarjoa paljoa viihdykettä.
1/5= Pidin tästä kirjasta hyvin vähän. Kiduttavaa ja tuskastuttavaa tekstiä. Tarinallisesti köyhä roskapaperikasa. Kelpaa sytykkeiksi.
+ ½ = tilanteisiin joissa jahkailin kahden arvosanan välillä.
  1. Legion and the Emperors Soul - Brandon Sanderson 5/5
  2. The Dark Defiles - Richard K. Morgan 5/5
  3. Luonnon lääkkeet - Raimo Hiltunen & Yvonne Holm 3½/5
  4. Luonnollisesti hullu - Marko Hamilo 4½/5
  5. Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla - Sari Kataja-Peltomaa & Ville Vuolanto 4/5
  6. Lohikäärmetanssi - G.R.R. Martin 5/5
  7. Egill yksikätinen: Muinaissaagoja pohjolasta - toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva & Sari Päivärinne 4/5
  8. Pieni musta kirja - A.S. Byatt 3/5
  9. Half a King - Joe Abercrombie 4/5
  10. Viikatemies - Terry Pratchett 4/5
  11. Hämähäkkijumala - Neil Gaiman 4/5
  12. Linnunaivot - Johanna Sinisalo 3½/5
  13. The Hunger Games - Suzanne Collins 4½/5
  14. Catching Fire - Suzanne Collins 4/5
  15. Mockingjay - Suzanne Collins 4/5
  16. Ihmissuden morsian - Glen Duncan 4/5
  17. Fade to Black - Francis Knight 3½/5
  18. Tolkien - elämä ja teokset  - Juri Nummelin & Vesa Sisättö 4/5
  19. Tuulen vihat - Paula Havaste 3½/5
  20. Ajan lyhyt historia - Stephen Hawking 4/5
  21. Paranoia - Victor Martinovitš 4/5
  22. Liktorin miekka- Gene Wolfe 3½/5
  23. Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita - Jussi Kataja 3/5
  24. Vitamiinit - Knut Flytlie 3/5
  25. To Kill a Mockingbird - Harper Lee 3/5
  26. Elämäni seinäruusuna - Stephen Chbosky 4/5
  27. Kirjailija joka kadotti kirjaimet - Oliver Sacks 4/5
  28. Sivullinen - Albert Camus 3½/4
  29. Before the Fall - Francis Knight 2/5
  30. Last to Rise - Francis Knight 3½/5
  31. Half the World - Joe Abercrombie 4½/5
  32. Trauma1 - MissB 3/5
  33. The Crown Tower - Michael J. Sullivan 4/5
  34. The Rose and the Thorn - Michael J. Sullivan 3/5
  35. Marina - Carlos Ruiz Zafón 3½/5
  36. The Ocean at the End of the Lane - Neil Gaiman 4/5
  37. Kadotettu yhteys - Susanna Purra 4/5
  38. Pääskytorni - Andrzej Sapkowski 3½/5
  39. Hävitys - Jeff VanderMeer 4/5
  40. The Reindeer People - Megan Lindholm 3/5
  41. Minun lyhyt historiani - Stephen Hawking 4½/5
  42. Suuri suunnitelma - Stephen Hawking & Leonard Mlodinow 3½/5
  43. Potilaan käsikirja - Risto Laitinen & Mikko Penttilä 4½/5
  44. Kanelipuodit ja muita kertomuksia - Bruno Schulz 4/5
  45. Vuosia elämään - Reijo Punnonen 4/5
  46. Wolf's Brother - Megan Lindholm 3/5
  47. Taru Sormusten Herrasta Tolkienin silmin - Wayne G. Hammond & Christina Scull 4/5
  48. Petteri Kaniinin satumaailma - Beatrix Potter 4/5
  49. Kaappareiden vesillä - Michael Crichton 4/5
  50. Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula - Tuomas Hovi 3½/5
  51. Luontaishoidot - Ulvi Wirén 4/5
  52. Merirosvonmetsästäjä: Kapteeni Kiddin tarina - Richard Zacks 4½/5
  53. Hallinta - Jeff VanderMeer 4/5
  54. Suutele minua tuhat kertaa: Rakkaus ja seksi antiikin Roomassa - Eva Cantarella 4/5
  55. Kirjeitä Tove Janssonilta - toim. Boel Westin & Helen Svensson 4½ /5
  56. Fool's Quest - Robin Hobb 5/5
  57. Stressin luomuhoito - Mia Jokiniva 4½ /5
  58. Maan vihat - Paula Havaste 3½ /5
  59. Lyhyt historia lähes kaikesta - Bill Bryson 4½ /5
  60. Half a War - Joe Abercrombie 4/5
  61. Red Country - Joe Abercrombie 4/5
Muut

Fruits Basket vol. 1-23
Kyô, Koi wo Hajimemasu vol. 1-15
Deadman Wonderland vol. 1-13
Deadpool  Vol. 3 #1-27
Invader Zim #1-5
Avatar: the Last Airbender Graphic Novel Trilogies
~The Promise
~The Search
~The Rift

Tavoitteena... Mitenkäs se olikaan?

~ 50 blogipostausta vuoden aikana
~ Ei lisättyä sokeria sisältäviä ruokia tammikuussa
~ Lue väh. 60 kirjaa
~ Arvostele blogissa väh. 5 kirjaa
~ Siivoa blogin "tägipilvi"
~ Kirjoita Necromungy loppuun
~ Kirjoita Blingraatit (Pahan valtakunta -versio) loppuun
~ Kirjoita Herra Aika ja lumen maa loppuun
~ Suorita 70 op. opintoja
~ Yritä olla sosiaalisempi ja osallistua koulun aktiviteetteihin enemmän

Tässä oli lista alkuvuodesta itselleni asettamia tavoitteita. Kuten arvata saattaa, lähes kaikki omat kirjoitusprojektit jäivät viimeistelemättä. Sen sijaan aloitin kyllä yhden uuden ja jatkoin erästä vanhaa, jota ei tuossa listassa mainita. Myös tämä blogi, joka on eräänlainen kirjoitusprojekti, epäonnistui tavoitteellisen viidenkymmenen postauksensa kanssa. Mutta ehkä haaste kuitenkin opetti, että todellisuudessa bloggaaminen ei ole itselleni se luontevin tapa ilmaista itseäni. Blogia en ole poistamassa ensi vuonna ja kirjoittaakin vielä aion, mutta tuskin kovin usein. Taitaa olla niin, että enimmäkseen tykkään arvostella ja höpötellä täällä vain kirjallisuuteen ja satunnaisesti myös peleihin ja elokuviin liittyvistä asioista. Oma elämäni on vähän turhan tylsää ja yksitoikkoista, eikä siitä meinaa saada juttua irti. Tai ei ainakaan sellaista, mitä ehdottomasti haluaisin jakaa koko suomenkielisen lukijakunnan kesken. Tähän mennessä olen kai vain yrittänyt väkisin pitää blogia pystyssä ja kun se ei kerta toimi niin olkoot sitten rauhassa. Kirjoitan kun jaksan. Kun on jotain, mistä kokee tarpeelliseksi jakaa mielipiteensä.

Kirjalistan pistän hetken kuluttua omana postauksenaan.

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Vaikutuksen alla

Kirjoista ja tarinoista olen pitänyt aina. Beatrix Potterin "Tarina räätälistä" luettiin minulle, kunnes kirja repesi liitoksistaan. Olen itse lukenut enemmän tai vähemmän intohimoisesti siitä hetkestä asti, kun tajusin kykeneväni saattamaan loppuun useampisatasivuisen romaanin. Tämä tapahtui joskus kahdeksan tai yhdeksän vuoden iässä ja muistan tunteen, paikan ja vuorokaudenajan varsin elävästi. Kirjan, jonka olin juuri lukenut, olin saanut lahjaksi edellisenä jouluna sedältäni. Tuo kirja oli Harry Potter ja Salaisuuksien kammio.

Nyt vuosi lähestyy loppuaan ja vaikka en itselleni asettamaan tavoitteeseen (50 blogipostausta vuodessa) päässytkään, aion vielä sätkytellä muutaman postauksen verran päämäärääni kohden. Mitä? Miten? Milloin? Tässä muutamia kirjailijoita ja kirjoja, oikeastaan kaikki jotka tulivat mieleeni ja joista keksin sanottavaa, jotka ovat vaikuttaneet minuun jollain tavalla. Tapoja on monia, mutta ehkä eniten peilaan kirjojen vaikutusta itseeni kirjoittajana. Kuinkas muuten, kuin oman tekstin kautta, muiden vaikutukset näkyvät kaikista parhaiten?

Taru Sormusten Herrasta - J.R.R. Tolkien
Epäilemättä yksi lempikirjoistani ylitse muiden. Tässä listassa ei ole tarkoitus käsitellä nimenomaan sellaisia opuksia, jotka ovat ehdottomia suosikkejani, mutta kiintymys teokseen ja sen vaikutus minuun taitavat kulkea tiiviisti käsi kädessä.

TSH:n luin ensimmäistä kertaa noin 10 vuotiaana. Iät ovat suuntaa antavia, mutta kohtalaisen nuorena tyttönä olen lukenut trilogian ja jäänyt auttamattomasti sen lumoihin. Joskus nuorempana tuntui, että Sormusten Herrassa oli kaikkea. Se oli hyvä. Piste. Tarina oli pitkä, hyvin suunniteltu ja kerronnallisesti erilainen. Hahmoista oli helppo pitää. Ne tuntuivat tarpeeksi selkeiltä ja yksinkertaisilta olematta silti pinnallisia tai vailla motiiveja. Tietysti ne ovat nykyään myös selkeän stereotyyppisiä, mutta siitä viis. Vuosia sitten oli tuskin mitään, mistä olisin osannut kirjaa kritisoida. Ja tuskin tajusin mitään siitä, millaisen työn Tolkien oli tarinansa eteen tehnyt. Vasta vanhempana, kun olin jo itse tarttunut kynään, tajusin, miten valtava työ teoksen taustalla on tehty. Valitsin Taru Sormusten Herrasta listalle, koska epäilemättä se on alusta asti luonut käsitykseni siitä, minkälaista fantasiakirjallisuuden pitäisi olla ja millaista työtä vaatii saada omasta maailmasta uskottava ja moniulotteinen.

Eragon - Cristopher Paolini
Eragonin luin joskus 11-12 -vuotiaana ja suorastaan ihastuin kirjaan. Se vetosi esiteinin päiväuniin lohikäärmeistä, joita en suinkaan ole lakannut "fanittamasta" näin kymmenen vuotta myöhemminkään. Eragon ja sitä seuraavat kirjat olivat miedompi ja helpommin lähestyttävä versio TSH:sta. Samaistuminen ja sitä kautta tarinaan kiintyminen kävivät nopeasti ja jättivät varsin painavan jälkensä siihen johonkin kohtaan minussa, joka nyt kirjoittaa ja luo omia tarinoita. Paolinin kirjojen vaikutus on paljolti sama kuin Tolkienillakin, mutta lisäksi se on tuonut mukanaan hieman helpomman tavan kirjoittaa eeppistä fantasiaa ja erityisesti lohikäärmeitä ja muita taruolentoja. Myös tietynlainen matkojen ja muhennoksen kuvailu on ehkä paljolti perua kaikista niistä kerroista, kun istuin huoneessani ja kahlasin Eragonin sivuja läpi ties kuinka monennetta kertaa.

Harry Potter - J.K. Rowling (erit. Salaisuuksien kammio)
Jo aiemminkin esille tullut Harry Potter on nyt otettava käsittelyyn, koska epäilemättä ei ole toista kirjasarjaa joka olisi vaikuttanut yhtä paljon nuoren ihmisen käsitykseen taikuudesta, velhoista, noidista, taruolennoista, ystävyydestä, sisäoppilaitoksista ja nuorista päähenkilöistä. Joskus kahdeksanvuotiaana, kun luin Salaisuuksien kammion (joka siis oli, ehkä hieman epäloogisesti, ensimmäinen lukemani Potter), olin täysin tarinan pauloissa ja hyvin vaikuttunut siitä, että Rowlingin tarina oli parasta ikinä ja imin sanoja itseeni kuin sieni. Nyt myöhemmin sanat ovat yhä tuolla jossain imeytyneenä ja puskevat välillä esiin, kun mietin omien hahmojeni ystävyyssuhteita ja seikkailujen etenemistä. Se, miten Pottereiden lukeminen lopulta näkyy omassa kirjoittamisessani on jonkinasteinen mysteeri, mutta muutoin vaikutusta tarinansuunnitteluun ja tietynlaisiin juonenkäänteisiin on vaikea kieltää.

Tulen ja jään laulu -sarja - G.R.R. Martin
Ystävän suosituksesta tartuin sarjaan ja jäin koukkuun noin viisi vuotta sitten. Tulen ja jään laulussa on vähän sama opetuksen maku, kuin Tarussa Sormusten Herrassa, mutta lisäksi Martin muistutti hyvästä tavasta nirhiä hahmo jos toinenkin säälimättömästi pois tieltä, jos juonen eteneminen sitä vaatii. Lisäksi maailman suunnittelu on jälleen viety askeleen eteenpäin ja mukaan on tuotu myös politiikka, juonittelut ja muut ihmiskunnan vähemmän arvostusta ansaitsevat urotyöt. Itse en pyri näin laajoihin mittasuhteisiin, mutta Martinia lukiessa on vaikea olla saamatta muistutuksia ja vaikutteita, joita sitten itse siirtää pienemmässä mittakaavassa omiin tuotoksiinsa. Ehkä suurin vaikutus omaan tekstiini on ollut siirtyminen selvästi harmaalle alueelle hahmojen suunnittelussa. Moniulotteisuus ja hahmokehitys ovat piirteitä, joita ihailen ja joiden vuoksi valitsin Martinin tuotannon yhdeksi suureksi vaikuttajakseni. Koskapa sitä ei yrittäisi haparoida suurten partasuiden jalanjäljissä kohti parempaa Tarinaa?

Alkemisti - Paulo Coelho
Luin kirjan 19-vuotiaana. Coelholla ei ole vaikutusta minuun kirjoittajana, mutta muutoin kyllä. Alkemistia lukiessani olin elämänvaiheessa, jossa en vielä tiennyt mihin päätyisin opiskelemaan ja mitä minusta tulisi. Tuntui, etten pääse mihinkään. Olin tyhjän päällä, turhautunut ja levoton. Alkemisti oli täydellinen kirja luettavaksi, koska se tuntui silloisessa tilanteessani pureutuvan koko minuuteni ytimeen, olkoonkin, että tekstissä on vahvoja uskontovaikutteita jotka jossain määrin raastoivat lukunautintoani. Nyt tuo tuskallinen vaihe elämästäni on takana, mutta kolme vuotta sitten kirjan vaikutus oli rauhoittava ja rohkaiseva.

Rankka kutsumus: Sairaanhoitajan päiväkirja - Kaarina Davis
Luin kirjan 21-vuotiaana (viime vuonna). Olin opiskellut sairaanhoitajaksi vajaan vuoden ja olin jo etäisesti tietoinen alani vähemmän hehkutetusta puolesta. Rankka kutsumus oli kuin ämpärillinen kylmää vettä niskaan. Ei siksi, että se kertoi sairaanhoitajan ammatin varjopuolesta, vaan koska se kertoi ihmisestä joka oli päässyt irti elämästä, joka ei tuntunut omalta ja joka aiheutti enemmän stressiä ja ahdistusta kuin onnistumisen ja voimaantumisen tuntemuksia. Oli uskomatonta, että olin löytänyt kirjailijasta esikuvan, joka oli loikannut irti oravanpyörästä ja päätynyt elämään omien ehtojensa mukaan sellaista elämää, kuin itse halusi. En toki itse ajatellut seurata perässä yhtä radikaalilla tavalla, mutta kirja antoi ajatuksen, joka vaikuttaa yhä: voin yrittää "kasvaa" ja ohjata elämääni itse haluamaani suuntaan jo nyt, ennen kuin hoitoala on imaissut minut villisti kieppuvaan, elinvoimaa ryystävään kurimukseensa. Minun ei tarvitse yrittää sopeutua, hylätä itseäni ja tukahduttaa ajatuksiani voidakseni työskennellä tällä alalla tai tehdä sitä, mitä haluan. Päinvastoin.

Kotimaa - R. A. Salvatore
Otin joskus yläasteella ollessani kirjaston poistolaatikosta pari selkämyksestään repsottavaa kirjaa, joissa oli varsin rumat kannet. Siinä olivat Musta haltia-trilogian kaksi ensimmäistä osaa: Kotimaa ja Maanpaossa. Noista kirjoista alkoi pitkäaikainen viha-rakkaussuhde R.A.Salvatoren kirjoihin ja nyt mainitsen tässä nimenomaan Kotimaan, koska siitä kaikki alkoi ja kyseisen kirjan muistan varsin selvästi kaikesta siitä sanahelinän määrästä, jota olen kyseiseltä kirjailijalta sittemmin lukenut. Salvatoren vaikutus on toivoakseni varsin pieni, ainakin siinä mielessä, että yksikään omista hahmoistani ei tule saamaan yhtä loppumattoman avokätisesti uusia seikkailuja jo ihan vain siitä syystä, että moinen pakkomiellettä lähentelevä kirjoittaminen yhden hahmokaartin ympärillä on varsin epäinhimillinen ja ei-toivottava saavutus jo sinällään. Salvatore kuitenkin loi Drizzt Do'Urdenin, joka oli pitkään yksi kirjallisista esikuvistani ainakin noin moraalisella tasolla. Lisäksi olen häpeilemättömästi aloittanut oman kirjoittamishistoriani alkuhämärissä taistelukohtauksien ja epämääräisen filosofointini kuvailun vahvasti Salvatoren ohjastamana. Salvatorella on myös oma vaikutuksensa käsitykseeni taikaesineistä, jotka omaavat minkäänlaista tietoisuutta. Saan kylmiä väreitä jo kirjoittaessani nimen "Crenshinibon" ja toivon, että inhoni tuota kristallimöykkyä kohtaan estää minua luomasta mitään vastaavaa. Täytyy myöntää, että hyvine ja huonoine teoksineen kyseinen kirjailija on ollut yksi suurimmista kirjallisista vaikuttajistani ja näyttäytyy omissa teksteissäni vielä tänäkin päivänä jossain varjoisissa sanasyvänteissä, joissa olen hikoillut, kironnut ja sormeillut näppäimistöä kiihkeästi saadakseni sekavista taistelukohtauksista hieman vähemmän sekavan oloisia.

Anne Frankin päiväkirja - Anne Frank
Taisin lukea Anne Frankin päiväkirjan joskus yläasteella ollessani (muistaakseni?). Vaikutusta kirjoittamiseen ja sanalliseen ulosantiini en osaa sanoa, mutta muuten kirja on kyllä tehnyt yhtä jos toista pientä elämälleni. Kirjaa lukiessani olin varsin lähellä Annen ikää itsekin (muutama vuosi sinne tai tänne) ja samaistuminen teini-ikäisen tavallisiin ongelmiin oli osittain erittäin helppoa. Toisaalta taas Annen täysin mahdottomalta näyttävä elämäntilanne oli niin vahva kontrasti omiin tavallisiin, mutta ah niin vaikeilta tuntuviin ongelmiini, että ainakin osa itsekkäistä teinitytön ajatuksistani suistui takaisin oikeille raiteilleen (kenties vain vähäksi aikaa, mutta kuitenkin). Ilman Anne Frankin päiväkirjaa en ehkä olisi koskaan kiinnostunut holokaustista, keskitysleireistä ja niistä selviytyneiden muistelmista. En myöskään tiedä, millainen käsitykseni ihmisluonnosta olisi ilman tätä kirjaa. Optimismissaan, rohkeudessa ja periksiantamattomuudessa Anne Frank nimittäin oli ja on yhä eräänlainen esikuva itselleni, mutta toisaalta hänen päiväkirjansa olemassaolo muistuttaa kolikon kääntöpuolesta: julmasta, säälimättömästä ja mielipuolisesta otuksesta, joka kerta toisensa jälkeen jaksaa tuijottaa takaisin peilistä.

Raamattu
Vaikuttanut ihmisten elämään ajanlaskun alusta lähtien. Tai ainakin melkein. En ole Raamattua lukenut kokonaan (tuskin edes niin paljoa, että sitä kehtaisi väittää lukemiseksi), mutta kuten kuka tahansa vähänkään kristillisen yhteisön keskeltä avaraan maailmaan ponnistanut ihmistaimi tietää, Suuren Pyhän Kirjan teksteiltä ei pääse pakoon. Ei väliä uskooko Jumalaan vai ei, mutta Raamattu ja sen sisus vaikuttavat jossain selkäytimen tienoilla ja äidinmaidosta imettyinä. Kasvatuksen ja laumakäyttäytymisen voimaa vastaan ei ole pyristeleminen. Tästä syystä minäkin alistun nöyrästi ja mainitsen pyhien kirjoitusten kokoelmateoksen yhtenä itseeni eniten vaikuttaneina niteinä. Tietyt yleisiksi mielletyt arvot ja ajatukset ovat olemassa, kiitos Raamatun, enkä minäkään niitä kiellä.
Omaan kirjoittamiseeni Raamattu on, yllätys yllätys, vaikuttanut enemmän kuin luulisi. Olen poiminut joihinkin teksteihini mallia kerrontatyylistä ja ehkä myös joistain kertomuksistakin. Lisäksi voisi sanoa, että jokainen kirjoittamani tarina tai sellaisen suunnitelma, jonka maailmassa on selkeän räikeä hyvän ja pahan vastakkainasettelu ja jonkinlainen Jumalan ja Paholaisen viritelmä, ovat erinomaisia osoituksia siitä, kuinka syvälle ajatus on iskostunut ainakin tarinankerronnallisessa mielessä.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Yli puolen vuoden jälkeen se on ohi. Yli 70 pelituntia ja se on ohi. Assassin's Creed IV: Black Flag on ohi.

Täytyy sanoa, että olo on vähän kuin olisi lukenut hyvän kirjan, jota ei sitten loppua kohti enää jaksakaan ahmia yhtä suurella innolla kuin aluksi. Mutta silti ei kuitenkaan halua, että tarina loppuu, vaikka tietää, että viimeinen sivu koittaa halusipa tai ei. Olo on tyytyväinen, haikea ja lopulta helpottunut. Tulipahan pelattua.

Näin pitkältä aikaväliltä on paha enää yrittää vetää mitään perinpohjaista arvostelua, kun pääjuonikin on jo mukavasti unohtunut sivutehtäviä tehdessä ja syy-seuraussuhteet kadonneet johonkin välillä useidenkin viikkojen välisten pelitaukojen aikana. Ehkä ymmärrän, jos joku haluaa sanoa, ettei Black Flag vedä vertoja edeltäjilleen. Ehkä juoni olisi voinut olla toisellakin tapaa järjestetty, mutta ehkä se olisi voinut olla huonompikin. Ehkä olisin silloin nauttinut vähemmän turhanpäiväisestä laivanupotuksesta ja Edwardin rääkkäämisestä. Kokonaisuudessaan peli on kuitenkin kaunis ja monipuolisempi, kuin aiemmin pelaamani Assassin's Creedit. Enitenhän minua viihdytti kaupungeissa ja saarilla juokseminen ja paikkojen tutkiminen, eikä niinkään juonenkäänteet, jotka kyllä suurimman osan ajasta olivat ihan kiinnostavia. Myös sivutehtävissä oli oma piinallinen viehätyksensä, varsinkin siinä vaiheessa, kun halusi saada kaikki pienetkin tilpehöörit kerättyä ja jokaisen pikkurikollisen nirhittyä. 

Taitaa olla niin, että omalta osaltani minkä tahansa Assassin's Creedin pilaa aina paluu nykyaikaan. Jos ei tarvitsisi astua ulos Animuksesta, jos koko rakkinetta ei olisi, vaan saisi pelkästään käydä läpi historian aikakausia ja tapahtumia ilman nykyajan epämääräisiä juonimisia tai yliluonnollisia jumalolioita kaiken taustalla... Siinä olisi pelisarja, joka ei ehkä kärsisi vaikka uusia pelejä ilmestyisi hamaan tulevaisuuteen.

Myös jokin muu tuli eilen tiensä päähän. Muutaman tunnin poissaoloni aikana jukkapalmuni oli tehnyt itsemurhan ja katkennut latvasta. En käsitä, miten se on mahdollista, mutta näinköhän vain kasvi oli kallistunut itsetuhoisesti kunnes oli napsahtanut katki ja jättänyt vain varren seisomaan ruukkuunsa. Nyt lehdikön tyvi lilluu mukissa ja ehkä kasvattaa uuden juurakon, tai sitten ei. En tiedä, lähteekö ruukkuun jääneestä varresta enää mitään versoamaan, mutta katson ja odotan seuraavaan mullanvaihtoon asti. Ehkä luonto yllättää.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Markkinapäivä

Viikko sitten "koetut" Hollolan joulumarkkinat olivat säälittävä yritys, jonka olisin voinut jättää käymättä. Lahden joulumarkkinat puolestaan eivät pettäneet tänäkään vuonna. En tiedä, oliko myyntipöytiä aavistuksen vähemmän kuin viime vuonna (ainakaan erästä hillomyyjää ei tällä kerralla näkynyt), mutta ostettavaa olisi silti ollut enemmän kuin rahaa. Raaskin kuitenkin tuhlata "muutaman" euron loppuihin lahjoihin, metrilakuun, hirvivalkosipulimakkaroihin ja savustettuun valkosipuligoudaan. Öhm. No, joulu on kerran vuodessa ja toisaalta, joskus säästäminen ja pihisteleminen väärässä paikassa tuottavat vain turhaa mielipahaa. Tämän olen ehkä viimeinkin sisäistänyt monien vuosien ostamattajättämisten kautta. Olisin toisaalta halunnut ostaa Valkoisen Langan tyrnikosmetiikkaa, kun hyvällä tarjouksella olisi saanut. Ehkä ensi vuonna on budjettia luonnonkosmetiikallekin (ja ehkä myös todellinen tarve ostaa jotain, kun vanhat varastot on käytetty loppuun).

Kävin torstaina kampaajalla pätkimässä hiuksia järkevämpään kuosiin ja suuntasin sitten Lahden kaupunginteatteriin Kolmen muskettisoturin päivänäytökseen.
En tiedä mitä odotin, koska tietämykseni kyseisestä tarinasta pohjautuu vahvasti saman nimiselle tv-sarjalle, joka tuskin laahaa orjallisesti esikuvansa perässä. No, joka tapauksessa Kolme muskettisoturia oli varsin huvittava esitys. D'Artagnan puhui jonkinlaisella Karjalan murteella osoittaakseen maalaista taustaansa. Kuningas Ludvig XIII:n hysteerisille naurukohtauksille ja kuninkaallisessa monikossa ilmaistuille lausahduksille ei voinut olla hymyilemättä. Epäilyttävä kohtaus, jossa kuningattaren kirjeitä pengotaan ja tarkastaja ryhtyy vetämään ylleen pitkävartisia muovihanskoja voidakseen kaivaa kirjeen tarvittaessa vaikka kuningattaren pers...soonasta, oli lähinnä vaivaannuttavalla tavalla hauska. Puvustus ja lavastus olivat hienoja, samoin kuin muskettien ampuminen ja akrobatiaa sisältävät ryhmätaistelukohtaukset.


Fool's Questin takakansi näyttäytyi tänään kaikessa haikeudessaan. Lopun cliffhanger ei ollut yhtä paha kuin pelkäsin, mutta kohtalaisen kiihkeästi odottelen viimeisen osan ilmestymistä. Goodreadsin mukaan Assassin's Faten sivumäärä olisi vaivaiset 400. Toivon, että kyseessä on puhtaasti alustava arvio, joka muuttuu vielä ennen julkaisupäivää. Muuten, no, eihän tässä tiedetä millaisen lopetuksen Hobb lukijoilleen aikoo taiteilla, mutta toivottavasti lopputulos on tyydyttävä. Niin paljon kuin haluaisinkin, en oikein jaksa uskoa, että tulevaisuudessa olisi tarjolla enää kovin montaa tarinaa Fitzistä ja Narrista.

Ajattelin ennen kirjan aloittamista, etten arvostelisi sitä ihan vain siitä syystä, että trilogian jatko-osiin on vaikea paneutua ilman spoilereita. Toisaalta, ketään tuskin haittaa, jos sanon että vihainen Fitz on ehkä pelottavimpia kirjahahmoja, joista olen vähään aikaan saanut lukea. Narri-paran puolesta olin aluksi niin huolissani, etten meinannut malttaa lopettaa lukemista. Erinäisistä sivuhahmoista ei tullutkaan (vielä) sitä, mitä odotin. Jatkan odottamista ja luotan, että Hobb ei petä ja jätä luomuksiaan käyttämättä, kun kerta on tuonut heidät mukaan peliin. Yleisesti ottaen Fool's Quest oli sakea sekoitus kostonhimoa, menetyksen ja luopumisen tuskaa, iloisia uutisia ja vanhempien tuttujen kohtaamisia. En ehkä tavallisesti nauti pääjuonen hidastempoisuudesta, mutta hoppuilu olisi vienyt kuvailemaltani tunnekimaralta pohjan. Joitakin asioita ei sovi kiirehtiä, vaikka myönnnän, että muutama maininta vähemmän Fitzin surkeasta mielenmaisemasta olisi ollut tervetullutta.

tiistai 8. joulukuuta 2015

En osaa kirjoittaa tarpeeksi kuvailevasti ja sisällökkäästi, jotta kykenisin välittämään kaiken sen tuntemusten vyöryn, jonka mukana olen kulkenut koko päivän lukiessani Fool's Questia. Olen kaivannut Kuuteen Herttuakuntaan alitajuisesti ja nyt, kun olen taas palannut Fitzin ja Narrin matkaan, en malta lopettaa lukemista. Olen päivän aikana taittanut pitkältä näyttävästä, mutta lyhyeltä tuntuvasta matkasta reilun neljäsosan. Tiesin, että näin käy. Ja tällä vauhdilla tuijotan takakantta parin kolmen päivän sisällä. En tiedä, mitä sitten. Jännittynyttä ja levotonta odotusta todennäköisen cliffhanger-lopun jälkeen? Aapelikrompien on parasta kyetä laastaroimaan särkevä ja kaipaava pikku sydämeni takaisin kokoon.

Tuntuu oudolta ja hieman häiritsevältä olla tällaisessa mielentilassa, kun viime kerrasta on kulunut niin kauan aikaa. Tarkoitan, että todellinen, rehellinen, puhdas innostumisen tunne on itselleni varsin harvinaista nykyään. Joskus teini-ikäisenä kaikki uudesta "villiintyminen" oli paljon helpompaa, nopeampaa ja luonnollisempaa. Sitä tapahtui kaiken aikaa ja vähän joka suuntaan. Enää ei niinkään. En kuitenkaan tarkoita, ettenkö pitäisi uusista jutuista tai jopa kokeilisi niitä aina silloin tällöin. En vain jää niihin enää roikkumaan. En takerru. Ne eivät ulotu pintaa syvemmälle. Liekö tämä jokin lisääntyvän iän ja kohdalleni sattuneen aikuistumisen sivuvaikutus. Sääli, että menoliput Mikä-Mikä-Maahan ovat kohtalaisen harvassa. Nyt tuntuu, että olen saanut yhden lipun hyppysiini, mutta reissu on vain pikavisiitti.

Näinköhän ensi vuosi tulee olemaan Hobb-vuosi. Olen jo jonkin aikaa pohtinut Salamurhaaja-trilogian uudelleen aloittamista, Bingtowniin ja merelle palaamista ja Lordi Kultaisen tapaamista. Ilmeisesti nämä kohtaamiset eivät voi enää odottaa kovinkaan kauaa. Viime kerrasta on jo liian kauan.
"One can only walk so far from one's true self before the bond either snaps, or pulls one back." ― Robin Hobb, Royal Assassin

torstai 3. joulukuuta 2015

Talvi on/off

Heräsin aamuyöstä ja koin tunnin sisällä suunnilleen kaikki alkavan flunssan merkit. Ei taas. Vastahan olin kipeä pari kuukautta sitten. Onnistuin kuitenkin nukahtamaan uudelleen (ihme ja kumma) ja herätessä koko tunneskaala oli lähes tiessään. Ajattelin kuitenkin pelata varman päälle ja päätin pitää h y v i n rauhallisen minä-päivän. Eli nyhjätä neljän seinän sisällä ilman velvollisuuksia tai menoja. Jäljellä olevat pari koulujuttua saavat luvan odottaa vielä vähän aikaa. Teen ne ehkä ensiviikolla, kun deadline on sopivan ahdistavasti edessä...

Mutta niin. Tänään olen lojunut, juonut tulsi-teetä, lukenut Tove Janssonin kirjeitä, kuunnellut musiikkia ja pelannut Assassin's Creed 3:sta. Tein myös jalkahoidon pitkästä aikaa. Viime joulun alemyynneistä ostamani sinappi-inkivääri jalkakylpysuola pitää joka tapauksessa käyttää pois.

Olen kyllästynyt tähän epävakaaseen vaiheeseen, jossa luonto ei osaa päättää ollako valkoinen vai eikö olla. Ymmärrän, että säälle emme voi mitään eikä se valittamalla parane, mutta jos tulisi lunta niin tulisi sitten jäädäkseen. Tai jos on pakko, niin olkoot maa musta ja näyttäkööt syksyisen masentavalta puolet vuodesta, mutta kun vain ei olisi tätä seilaamista kylmän ja liukkaan ja kylmän ja märän välillä. Koska märällä on ikävä taipumus muuttua liukkaaksi ilman pakastuessa. Ja liukkaalla on tapana kaataa minut ja kaikki hauraat osteoporoottiset mummot.

Tähän loppuun pistän vielä mukavan mausteisen ja omenaisen reseptin eräänlaisesta luita ja ytimiä lämmittävästä juomasta (tai soosista, jos jaksaa ja haluaa haudutella hieman pidempään), jota olen lipitellyt aamupalaksi aina silloin tällöin.

n. 5 dl valmista juomaa

Ainekset

2 omenaa
10 taatelia
1tl raastettua inkivääriä
1rkl siirappia
1tl kanelia
1tl kardemummaa
4-5dl vettä (koostumustoiveen mukaan)

Pistä vesi kiehumaan kattilaan ja lisää sekaan lohkotut omenat ja muut ainekset. Anna kiehua n. 5 minuuttia, jonka jälkeen surauta koko komeus sauvasekoittimella tai tehosekoittimella sileäksi. Kaada seos takaisin kattilaan ja anna hautua miedolla lämmöllä toiset 5 min, tai kunnes seos on haluamasi paksuista.

Ja jos jotakuta kiinostavat mössön ravintoarvot, niin valmis juoma sisältää suunnilleen: 350 kcal, 71g hh, 0,85g rasvaa ja 2,75g proteiinia.

Olisin linkittänyt alkuperäisen ohjeen tähän loppuun, mutta en enää löytänyt reseptiä mistään.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Kirjailijat, jotka odottavat minua

Kirjailijoita, joiden tuotantoon haluaisin tutustua

Anthony Ryan
Raven's Shadow-trilogian kanssa työskennellyt miekkonen. Ryan tuli itselläni vastaan joskus Goodreadsin suositteluissa ja trilogian ensimmäinen osa, Blood Song, kiinnosti sen verran että pistin opuksen lukulistalle odottamaan päivää, jolloin ylipäätään saisin kirjan haltuuni. Nyt olen omistanut kyseisen tiiliskiven noin puoli vuotta, eli kohta olisi jo syytä ryhtyä ajatuksista tekoihin ja aloittaa lukeminen.

Brandon Sanderson
Sanderson tuntuu olevan monen nimekkäänkin kirjailijan mielestä yli-inhimillinen sekä kerrontansa että kirjoitustahtinsa kanssa. Sandersonin tuotantoon tutustuminen on jäänyt erittäin niukaksi ja hyvä jos vielä pari vuotta sitten tiesin koko äijästä, mutta nyt monien monituisten kiitettävien arvosteluiden ja ystäväpiiristä kaikuneen hehkutuksen perusteella olen ajatellut jo jonkin aikaa, että voisin tutustua herran kirjoihin hieman enemmänkin kuin vain arvosteluja lukemalla. Viime jouluna lahjaksi saamani Legion and the Emperor's Soul sisältää kaksi (todella hyvää!!!) novellia ja on ainoa maistiaiseni Sandersonin lukuisista herkullisen kuuloisista kirjamenuista.

Brent Weeks
Kirjailija tunnetaan mm. Night Angel -trilogiastaan, jonka ehkä haluaisin lukea. Kys. kirjailijan opukset iskevät silmään kerta toisensa jälkeen milloin minkäkin kulman takaa ja vaikka aluksi hieman niitä kauhistelinkin ja koin tarvetta pysyä kirjoista erossa, olen hitaasti lämmennyt ajatukselle, että kokeilisin onko ennakkoluuloillani mitään perustaa. Ainakin melko yleisen mielipiteen (jonka pohjaan Goodreadsin arvosteluihin) mukaan minulla ei pitäisi olla mitään syytä jättää miehen tuotantoa välistä.

Guy Gavriel Kay
Ah. Hah. *hermostunutta naurua* En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen tietoisesti sivuuttanut mahdollisuuden tutustua herra Kayn romaaneihin. Ne vain tulevat vastaan, ovat, jäävät taakse. Niin kuin suurin osa muistakin kirjoista, mutta se ei ole asian pointti. Olen nyt ihmeissäni, etten vieläkään ole lopettanut alitajuista pakomatkaani. Koska, no, en ole kuullut mitään omitusia tai pahaenteisiä huhuja, en edes tiedä kirjoista mitään (paitsi että osa niistä on jonkinlaista historiallista fantasiaa?)! On aika tehdä tietoinen päätös ja antaa kirjailijalle mahdollisuus. Joskus.

Haruki Murakami
Kuka ei ole lukenut Murakamia? Minä. Häpeän, mutta ihan vähäsen vain. Kafka rannalla, Norwegian Wood... mitä näitä nyt on. Murakamista on paisuteltu jo sellainen kirjallisen maailman kahdeksas ihme, että kyllä minä vielä hänenkin tuotantoonsa uppoudun ja kokeilen, miten suositukset ja omat mieltymykset osuvat yksiin.

Mark Lawrence
The Broken Empire -trilogia on kutkutellut jossain mieleni perukoilla kuin herkullisesti paisunut finni, joka kaipaa tulla puhkaistuksi. Vertaus on hieman yököttävä ja tiedostan sen siinä missä tekin. Uskon, että Lawrence tulee olemaan kirjailija, jonka tuotantoon teen tuttavuutta ennemmin tai myöhemmin. Mielellään ennemmin. Alan tässä jo hiljalleen kaivata uutta sarjaa, johon koukuttua ja ainakin lähipiiristä on kantautunut kehumisääniä, joiden suuntaan saatan kallistua kuin aurinoa kohden ikään. Olen varsinainen kasvi.

Michael Moorcock
Kyseinen kirjailija vainoaa minua. Vuodesta toiseen nimi "Moorcock" hairahtuu silmieni eteen ilkkumaan, paheksumaan ja vikittelemään Elric of Melniboné-kirjojen pariin. Hiukkasen huijaan, kun nimeän Moorcockin listalle, sillä olen yhden sarjakuvaversioisen Elricin lukenut ja sen perusteella liikutaan nykyään jo äärimmäisen kliseisenä pidetyn perusfantasian syvissä vesissä. Ehkä kuitenkin vielä joskus otan Elricin käsittelyyn ja katson, onko albiinovelhosta mihinkään.

Steven Erikson
Mies The Malazan Book of the Fallen -sarjan ja muutamien muidenkin kirjojen takana. Ensimmäinen kirja, Gardens of the Moon, on odotellut hyllyssä jo toista vuotta ja olisi jo aika saada kirja käsittelyyn. Toisaalta, sarja koostuu tiiliskivistä toisensa perään ja jostain syystä aloittaminen aina lykkääntyy. Kuulemani mukaan Eriksonin kirjat ovat ajoittain kärsivällisyyttä ja tahtoa koettelevia, mutta lopulta lukijansa avokätisesti palkitsevia teoksia. Kyllä tästä vielä näiden pariin päästään.

Ursula Le Guin
Taas pientä huijausta, koska oikeasti olen lukenut Le Guinilta yhden kirjan, nimittäin Lavinian, mutta mitään sen tunnetumpaa en ole kirjalliseen repertuaariini saanut ahdettua. Maameren tarinat odottavat vielä minua.

Näiden mainitsemieni lisäksi on lukematon määrä kirjailijoita, joihin haluaisin tutustua jonkin tai joidenkin yksittäisten teosten vuoksi. Tällaisia näppäimistön raapijoita ja kynänheiluttelijoita ovat muun muassa Douglas Adams (Linnunradan käsikirja liftareille), Alexander Dumas vanhempi (Kolme muskettisoturia, Monte-Criston kreivi), Jack Kerouac (Matkalla), Lewis Carroll (Liisa ihmemaassa, Liisan seikkailut peilimailmassa), Fjodor Dostojewski (Rikos ja rangaistus, Idiootti), Elias Lönnrot (Kalevala), Ernest Hemingway (Kenelle kellot soivat), Khaled Hosseini (Tuhat loistavaa aurinkoa), Leo Tolstoi (Anna Karenina), William Goldman (Prinsessan ryöstö), George Orwell (Eläinten vallankumous, Vuonna 1984), Sun Tzu (Sodankäynnin taito) vain muutamia mainitakseni.