keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Dragon Age 2

Menen asiaan aivan pian, mutta sitä ennen lyhyesti viime vuoden tauosta. Mietin pitkään, miten tämän blogin kanssa käy. Vuosi 2016 oli tarkoituksella ilman päivityksiä, paitsi tietysti postaus "Luetut kirjat 2016", jota täyttelin pitkin vuotta sekä itseäni että teitä lukijoita varten. Ajattelin, että ehkä bloggaaminen on omalta osaltani nyt tässä, koska blogin kirjoittaminen alkoi jossain vaiheessa tuntua enemmän velvollisuudelta kuin mielekkäältä ajatusten jakamiselta. Ja sattumoisin kaikki vähänkin velvollisuutta ja "pakkoa" muistuttava alkaa pian tuntua minusta vastenmieliseltä. Niin kävi lopulta myös blogin pitämisen kanssa. Lisäksi kaikki ylimääräiset "velvollisuudet" piti muutenkin heittää hevonkuuseen, kun työn alla oli kaikki loput teoriaopinnot, neljä harjoittelua, kesätyöt ja opinnäytetyön kanssa painiskelu. Nyt niistä on päästy ja olen päättänyt palata tänne silläkin uhalla, että kyllästyn ja jätän homman alkuunsa.

Sitten asiaan. Tässä vaiheessa suosittelen sulkemaan blogini ja siirtymään vaikka kissavideoiden pariin, jollei aihe kiinnosta. Postaus on pitkä kuin nälkävuosi ja juonipaljastuksilta tuskin voi välttyä, mutta yritän pysyä kaukana suurimmista juonenkäänteistä.


Olen päässyt laskeutumaan Dragon Age -helvetiksikin kutsuttuun maailmaan, johon sain kutsun jo reilut puoli vuotta sitten, kun eräs ystäväni antoi minulle syntymäpäivälahjaksi Dragon Age 2 -pelin. Tunnetusti olen hidas aloittamaan mitään ja tämänkin kanssa kesti hiukan odotettua kauemmin, mutta nyt reilun 50 pelitunnin jälkeen olen suoriutunut tehtävästä ja minusta on tullut Kirkwallin Champion.

Noin kuusi vuotta pelin julkaisun jälkeen tuntuu jokseenkin tarpeettomalta käydä läpi perusteita, mutta itse vasta DA -sarjaan tutustuneena aion nyt käsitellä peliä kuin se olisi uusinta uutta ja käydä läpi juonen kaikessa yksinkertaisuudessaan. DA2 alkaa, kun tarinan protagonisti, Hawke, pakenee perheensä kanssa Dragon Age: Origins:in (edeltävä peli, jonka kanssa aloitan toivottavasti lähiviikkoina) jälkimaininkeja ja päätyy hakemaan turvaa Kirkwallista. Kirkwallissa, tuossa poliittisen kaaoksen kuohuvassa noidankattilassa, selviäminen ei kuitenkaan ole aivan ongelmatonta ja yrittäessään auttaa sekä itseään että hiljalleen kasvavaa ystävien ja seuraajien joukkiota, Hawke päättyy vuosien aikana hämmentämään keitosta ja vaikuttamaan tahtomattaan tapahtumien kulkuun ja koko maan kohtaloon.

Ilman juonen tarkempaa erittelyä tiivistelmästä on vaikea saada tuon paremman kuuloista. Kuitenkin DA2:n juoni on ehdottomasti pelin vahvuuksia. Pidin siitä, miten juoni etenee ja isot tapahtumat lähtevät vyörymään hiljalleen pienien sattumien ja päätösten myötä. Tapahtumille annetaan myös aikaa, sillä pelin aikana ehtii kulua noin seitsemän vuotta (pelattaessa ajankulua ei tosin huomaa, kiitos aikahyppyjen) ja tilanteella on aikaa kärjistyä sen ansaitsemiin mittasuhteisiin.

Juonen etenevä poliittinen vastakkainasettelu maagien ja templareiden välillä, sekä Qunarien vuosi vuodelta uhkaavammaksi koettu läsnäolo kaupungissa ovat jo sinällään mielenkiintoista seurattavaa, mutta peli tarjoaa enemmän. Hawke ehtii kerätä ympärilleen varsin sekalaisen lössin porukkaa, jotka syystä jos toisesta ovat valmiita seuraamaan häntä, kunhan Hawke vain ensin auttaa ratkaisemaan seuraajaa X vaivaavan pikku ongelman. Nämä "pikku ongelmat", eli seuraajien omat juonikuviot, antavat peliin lisää syvyyttä ja eikä kaikkia niitä edes voi jättää pelaamatta mikäli haluaa tapahtumien joskus etenevän.

Hahmot ovat pelin toinen suuri vahvuus. Juoni on monipuolinen ja niin ovat sen pääesiintyjätkin. Hawke on oma lukunsa ja siitä vähän myöhemmin, mutta ensin seuraajista. Itse pelasin pelin läpi maagilla, joten sisaruksista sain riippakivekseni Carverin. Carver on Hawken pikkuveli, joka pelin valinnoista riippuen joko säilyy tai ei säily mukana tulevan Champpionin iloisessa joukkiossa. Carverin kyky iloita Hawken saavutuksista on tosin kyseenalainen, koska velipoika on vain ikuisesti kateellinen ja katkera osastaan siskonsa varjossa.

Toinen pelin alussa mukaan lyöttäytyvistä seuralaisista on Aveline, soturinainen, jonka Hawke tapaa jo ennen Kirkwalliin pääsyä. Ystävyys alkoi kuivasti ja väkinäisesti, mutta opin pitämään Avelinesta loppua kohti. Ja todistettavasti myös Aveline oppi myös pitämään Hawkesta huolimatta tämän aiheuttamista ei-toivotuista lieveilmiöistä.

Väittäisin, että pelin seuraajista merkittävin on Varric. Varric on kääpiö, jota ilman Hawke ei koskaan olisi päässyt elämässään eteenpäin. Lisäksi Varric on pelin kertoja. Koko homma alkaa, kun Varric pakotetaan kertomaan Kirkwallin Champpionin tarina sellaisena, kuin se todella tapahtui. Itse pidän Varricista siinä missä ilmeisesti kuka tahansa pelin pelannut. Kääpiö vastaa hyvin sarkasmiin ja on muutenkin viihdyttävää seuraa. Lisäksi Varric on lähes pakko pitää jatkuvasti mukana, jos aikoo saada arkkuja auki tai ansat purettua (olettaen, että pelaaja itse ei kykene avaamaan arkkujaan ja kykenee ohittamaan ansat satuttamatta itseään).

Merril on pelin alkupuolella mukaan lyöttäytyvä haltia, jonka hänen oma klaaninsa suorastaan tyrkkää Hawken vaivoiksi. Itselleni Merril jäi hieman etäiseksi muihin verrattuna (paitsi Carveriin, koska armas veli jätti minut varsin varhaisessa vaiheessa), mutta pidän hänestä silti. Merril on jokseenkin naivin oloinen ja herttainen, mutta tarinan edetessä paljastuu kyllä, miksi Merrilin oma väki ei suvainnut saati arvostanut hänen läsnäoloaan. Merril on yksi pelin romanssivaihtoehdoista.

Toinen (tai kolmas, koska itsekin olin maagi) maagi, joka lyöttäytyy mukaan alati kasvavaan perheeseen, on Anders. Anders on juonen kannalta lähes yhtä olennainen kuin Varric. Mies piileskelee Darktownissa ja on pyhittänyt aikansa Kirkwallin köyhempien asukkaiden terveydenhuollolle samalla, kun ajaa raivoisasti maagien oikeuksia. En tiedä, mitä olisin tehnyt ilman Anderssia. Fandomissa Anders jakaa mielipiteitä rajusti. Toiset vihaavat ja olisivat valmiita puukottamaan moista luopiota selkään hetkeäkään epäröimättä, toiset taas rakastavat häntä vilpittömästi. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään jopa siinä määrin, että etenin romanssissa kunnes ainoa vaihtoehto oli mennä sänkyyn tai erota. Näin jälkikäteen saatan hieman katua elämänvalintojani.

Kolmas pelin tarjoama romanssivaihtoehto on Fenris. Fenris on entinen orja ja surullista kyllä, joutunut kärsimään maagien vuoksi enemmän kuin tarpeeksi. Ei liene ihme, että kyseinen haltia vihaa kaikkea maageihin ja taikuuteen liittyvää eikä vaivaudu peittelemään inhoaan pelin aikana. Itse pidän Fenriksestä siitäkin huolimatta, että melkeinpä kaikki päätökseni ja periaatteeni sotivat hänen näkemyksiään vastaan ja sain siitä palkakseni vihaa ja vastustusta. (Pelistä löytyvä lausahdus: "Fenris has agreed to disagree" kuvaa hahmoa tässä tilanteessa täydellisesti) Kuitenkin valitsin nimenomaan tämän romanssivaihtoehdon, enkä kadu vaikka helpommallakin olisi voinut päästä.

Viimeisenä (kyllä, nämä loppuvat viimein) sana Isabelasta. Isabela on jälleen yksi juonen kannalta oleellisista seuraajista. Kaikki seuraajat täydentävät tarinaa, mutta osalla on roolinsa myös isoissa kuvioissa. Isabela on merirosvokapteeni, joka on niinikään jäänyt laivattomaksi ja ilman miehistöä. Isabelasta opin pitämään oikeastaan samantien. Varricin ohella hänkin vastailee hyvin sarkastisiin kommentteihin ja oman Hawkeni kanssa päätyi nopeasti lämpimiin väleihin (Isabela on pelin neljäs romanssivaihtoehto). Sääli, että yhteistyö ei osaltani mennyt aivan suunnitelmien mukaan...

Hyvä juoni ja hahmot. Dialogit ovat kelvollisia, hyvin usein myös hauskoja. Pelin huumori on todella iskevää, sitä on paljon ja ainakin seuraajien välisissä pikku keskusteluissa on otettu kaikki irti K-18 ikärajasta. Jos DA2 olisi kirja, siinä olisi karkeasti sanottuna kaikki ainekset kunnon tarinaan. Kuitenkin peleissä on hieman muutakin ja visuaalista pelikokemusta on vaikea kutsua nautittavaksi. Vuoden 2011 peliksi DA2 on mielestäni jokseenkin kömpelö, nopeasti sutaistun näköinen viritelmä, jonka graafisen suunnittelun kanssa ei todellakaan ole nähty samaa vaivaa kuin tarinan suunnittelussa. Vaikea sanoa, missä vika piilee, kun BioWaren toinen suosittu pelisarja, Mass Effect, ei ole lainkaan yhtä kiirehdityn näköinen. Mass Effect 2 ilmestyi jo 2010 ja näyttää minusta huomattavasti paremmalta kuin DA2, pelattavuudesta puhumattakaan...

DA2:n sudenkuopat ovat monet. Minulla ei ole mitään vanhaa kunnon putkijuoksua vastaan, mutta kun kaikki luolat ja kartanot paikasta riippumatta ovat sisältä täysin identtisiä... No, ainakaan paikkoihin ei voi eksyä. Satunnaisilla NPC:illä on käytössä noin kolme ääntä, joten olitpa missä tahansa, kuulet saman äänen puhuvan joka toisessa kulmassa. Pelattavuudelta peli on kohtuullinen, kunhan vain et yritä liikaa tappeluiden voittamiseksi. Bugeja oli yllättävän vähän, mutta ne olivat sitäkin turhauttavampia. Itse koin ikäviä takapakkeja, kun automaattinen tallennus ei ollutkaan tehnyt työtään ja peli heitti kuoleman jälkeen kauas itse tehdyn tallennuksen alkuun. Jokseenkin huvittava virhe omassa pelissäni oli myös Varricin sekaannus kertomuksen lopussa, jossa olisi kuulunut puhua Fenriksestä mutta puhuttiinkin Isabelasta, joka ei koskaan jättänyt Hawkea (vaikka nimenomaan Isabela jätti Hawken lopullisesti omassa pelissäni).

Olen kirjoittanut jo enemmän kuin laki sallii, eikä tarinaa ole enää hirveästi jäljellä. Huolimatta usein jopa karseasta toteutuksesta, hyvä tarina ja pelin pituuteen nähden varsin kiinnostavista hahmot tekivät DA2:sta lopulta hyvin viihdyttävän. Jossain vaiheessa pohdin, kuinka kukaan jaksaa vaivautua takomaan tätä samaa itseään toistavaa kakkosluokan mättöä useamman kerran läpi, mutta ehkä nyt ymmärrän paremmin. Uudelleenpeluuarvoa on pyritty lisäämään antamalla pelaajalle useita eri vaihtoehtokokonaisuuksia, joista koota oma pelikokemuksensa. Käsittääkseni osaan juonen pääkäänteistä ei voi millään valinnoilla paljoa vaikuttaa, mutta moneen muuhun asiaan kyllä. Hawken luokaksi voi valita maagin, roguen tai warriorin. Näistä ainakin maagilla on jonkin verran juonellista merkitystä, joka tulee esiin keskusteluissa. Pelin eteneminen tapahtuu eri keskusteluvaihtoehtojen kautta. Vaihtoehdot määrittävät samalla Hawken persoonaa. Ystävällinen ja diplomaattinen, sarkastinen tai agressiivinen ja röyhkeä vastaus antavat pelaajalle mahdollisuuden paitsi edistää peliä haluttuun suuntaan, myös edistää ystävyys tai kilpailusuhdetta hahmon seuraajiin. Seuraajat, riippuen Hawken käytöksestä, vastaavat eri tavoin ollessaan ystävällisissä väleissä tai huonommissa (rivalry) väleissä. Kuten jo sanottua, romanssivaihtoehtoja on neljä ja jokaisen voi suorittaa kahdella tapaa. (Mielestäni rivalry-romanssi tai rivalmance on käytännössä surkuhupaisa ja kamalinta ihmissuhdekakkaa ikinä, koska esimerkiksi Fenriksen kohdalla kaikki päätökseni saivat vain aikaan tyytymättömän tai vihaisen reaktion, jonka tarvitsin romanssin etenemistä varten. The more you hate me, the more you'll love me.)
Lisäksi Hawke voi valita puolen maagien ja templareiden kädenväännössä ja asettua tukemaan jompaa kumpaa osapuolta, tai olla valitsematta puolta ollenkaan.

Vida Hawke

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi